heikki arikka:
blogi

Tiistai 10.8.2010

 

Kesäloma on erinomaista aikaa lukemiselle. Sopivasti ruotsalaisia dekkareita ja muutama asiapitoisempi kirja on osa kesärutiineitani. Tänäkin vuonna aloitin lomani Kansallisen ja Akateemisen Kirjakaupan kautta.

Luin loman aikana muun muassa Yasmina Rezan teoksen ”Sarastus – Vuosi Nicolas Sarkozyn matkassa” (Gummerus 2008). Luin aiemmin Hesarista tuon kirjan arvostelun. Kirja nousi julkaisemisensa jälkeen jonkinlaiseksi kohu- ja sensaatiokirjaksi Ranskassa. Aihe oli varsin kiinnostava ja loi odotuksia. Kirjan kirjoittaja, ”oikeassa” elämässä toimittaja, oli saanut vuoden ajan seurata Ranskan presidentti Nicolas Sarkozyn elämää jopa yksityisyyden piirissä. Kyseinen vuosi oli sama, jona Sarkozy valittiin Ranskan presidentiksi. Toimittaja Yasmina Reza sai siis seurata aivan vierestä tulevan presidentin ja hänen lähipiirinsä vaalitaistoa. Kirjan kirjoittaja oli saavuttanut erityisen luottamuksen Sarkozilta ja saanut politiikan historiaa ja kirjallisuutta ajatellen ainutlaatuisen mahdollisuuden kirjoittaa.

Kirja oli kuitenkin todellinen pettymys. Miten kirjailija olikaan onnistunut kirjoittamaan niin huonon ja tyhjänpäiväisen kirjan tuollaisesta aiheesta? Lukukokemus oli melkeinpä ajanhaaskausta. Rahanhaaskausta kirjan ostaminen ainakin oli. En tunne kovin hyvin Ranskan poliittisen kirjallisuuden tyylejä tai tehokeinoja, mutta tämä kirja jätti ainakin suomalaisen lukijan tyhjäksi. Toimittaja, kirjailija Yasmina Reza kirjoitti enimmäkseen omista tunteistaan ja omista päätelmistään Sarkozyn puheisiin liittyen. Tartuin kirjaan olettaen sen olevan lähipiiristä nouseva tarkka, mutta ulkopuolisen kriittinen, kuvaus Ranskan presidentinvaaleista ja vaalit voittaneesta Nicolas Sarkozysta. Mutta ei. Kirja sisälsi vain kirjailijan omia tunteita ja löpinää ystävänsä mielipiteistä Sarkozysta. Kirjan todellinen päähenkilö oli kirjailija itse. On ajan, rahan ja suomalaisen metsän tuhlaamista, että tällainen hattarakirja on annettu julkaista.

Kirja oli samaan aikaan koominen ja surullinen. Vaikka median tehtävä olisikin olla kolmas valtiomahti, saavat poliitikot olla rauhassa, jos toimittajat ovat kyseisen kirjan kirjailijan kanssa yhtä pihalla yhteiskunnallisista asioista. Tämä sama ilmiö on nähtävissä myös Suomessa. Toimittajat haastattelevat toisiaan, poliittinen analyysi keskittyy poliitikkojen ulkonäköön tai persoonallisiin ominaisuuksiin, toimittajat lankeavat ”ylpeyden syntiin”, kuten Yasmina Reza, eli kirjoittavat lähinnä itsestään. Suomessa, ja kenties myös Ranskassa, olisi tilausta todelliselle, syvälliselle poliittiselle journalismille. Tämä edellyttäisi toimittajilta nykyistä parempaa syventymistä politiikkaan ja yhteiskunnalliseen vaikuttamiseen sekä lisäksi talouselämän vaikuttajien seuraamista ja analysointia. Nykypäivän politiikkaa on varsin hankalaa ymmärtää ilman taloudentuntemusta. Vaikka politiikka ja talous ovatkin kaksi eri asiaa, on sekä kunnallinen että valtakunnallinen politiikka tällä hetkellä varsin vahvasti sidoksissa talouteen. Tämä ei ole kannanotto siihen, onko tämä välttämättä hyvä asia, vaan pikemminkin toteamus, että näin se vain on.

Onkohan toimittajien laiskuutta, osaamattomuutta vai toimituskuntien valinta, että poliittinen journalismi on Suomessa varsin kevyttä ja sensaatiohakuista? Poliittinen journalismi keskittyy yksittäisten poliitikkojen kompurointeihin ja virheisiin. On pikemminkin sääntö kuin poikkeus, että poliitikon henkilökohtainen elämä on itse politiikkaa kiinnostavampaa. Sääli. Hyvä länsimainen yhteiskunta, kuten Suomi, olisi syvällisen ja analyyttisen poliittisen journalisminsa ansainnut.