Mitä tapahtuu, kun kirkkoherra soittaa joka vuosi 400 uudelle jäsenelle?

 

Tätä tekstiä kirjoittaessani olen miettinyt alkuvuodesta saatuja, valtakunnallisia tilastoja kirkon jäsenistä. Meitä kirkkoon kuuluvia on edelleen lähes neljä miljoonaa, mutta määrä laskee.

Tilastoja tutkiessani totesin myös päinvastaisen trendin: Malmin seurakuntaan on liittynyt 2018 jostakin syystä lähes sata ihmistä enemmän kuin edellisenä vuonna. Tervetulokirjeen lähettämisen lisäksi olen päättänyt soittaa itse jokaiselle liittyjälle toivottaakseni hänet tervetulleeksi joukkoomme. Olen soittanut synnytyssaliin, puolisolle muistotilaisuuteen, lentokoneeseen ja moneen erilaiseen elämäntilanteeseen. Puheluita kertyy vuodessa nelisen sataa.

Nämä kaksi samanaikaista muutostrendiä saavat miettimään tarkemmin sekä kirkosta eroamisen ja kirkkoon liittymisen syitä.

Uudet jäsenet kertovat elämäntarinoitaan

Jäsenyyspäätökseen liittyy aina tunne. Monet kertovat minulle syyn eroamiseensa kirjeellä tai sähköpostilla. Moni kokee, ettei kirkko edusta heidän arvojaan. Monen eron taustalla on jokin yksittäinen tapaus, kuten tuohtumus kirkon työntekijän sanoista väärässä tilanteessa. Se on koskettanut tunteita. Myös tunnekokemuksen puute on joillekin syytä erota. Ei haluta kuulua kirkkoon, joka ei tunnu missään eikä herätä tunteita.

Kertomansa mukaan ihmiset eroavat nimenomaan kirkosta, eivät niinkään yksittäisestä seurakunnasta. Sillä he ilmaisevat mielipiteensä ja tunteensa. Moni haluaa myös kertoa, että uskoo kyllä edelleen Jumalaan ja arvostaa kirkkoa sinänsä, muttei halua olla enää jäsen. Tämä havainto näkyy myös monissa tutkimuksissa.

Moni liittyy jossakin vaiheessa takaisin kirkkoon, ja silloinkin syynä on tunnekokemus. Kirkko tai seurakunta on koskettanut erityisellä tavalla. Puheluni liittyjille ovat useimmiten hyvin koskettavia, ja saattavat venyä pidemmäksikin elämän pohdinnaksi. Olen saanut kuulla satoja elämäntarinoita ja kirkkoon liittymisen syitä.

Tunnekokemuksen suuri merkitys voi olla yllätys meille kirkon työntekijöille. Se osoittaa, että meitä arvioidaan lähes koko ajan. Liikutamme ja herätämme tunteita.

Tämä havainto haastaa meitä rationaalisina pidettyjä luterilaisia. Joskus tuntuu, että suuremmat sisarkirkkomme osaavat huomioida ainakin jumalanpalveluksissa paremmin tunteet ja ihmisen eri aistit meitä luterilaisia paremmin. Voisimmeko oppia heiltä?

Kokoontumiset eivät riitä, tarvitaan henkilökohtaista kohtaamista

Seurakuntien toiminnan runkona on kokoava työ eli tilaisuudet eri teemojen ja harrasteiden parissa. Näin kuuluu tietysti osaltaan ollakin. Ilman yhteyttä ja yhteen tulemista seurakunta ei olisi seurakunta. Kaikki lähtee alttarilta ja alttariyhteydestä. Alttarilta lähdetään työhön ja maailmaan. Kokoavaa työtä pidetään tärkeänä ja se koetaan hyvin hoidetuksi.

Malmin seurakunnan keräämän palautteen mukaan pelkkä toimintaan osallistuminen ei kuitenkaan kaikille riitä. Monet kaipaavat kirkon työntekijöiltä yllättäen enemmän myös henkilökohtaista keskusteluyhteyttä. Se voi tapahtua muuallakin kuin kirkon tiloissa. Ilman ainuttakaan henkilökohtaista suhdetta tunneyhteys seurakuntaan jää etäiseksi.

Tästä palautteesta voi päätellä, ettemme ole luoneet riittävästi henkilökohtaisia kontakteja riittävästi emmekä edes kuulleet tätä tarvetta riittävän selkeästi.

On lähdettävä liikkeelle kaduille ja toreille

Tällä hetkellä seurakunnissa ja kirkossa puhutaan paljon vapaaehtoisten merkityksen kasvattamisesta ja seurakuntalaisten osallistamisesta. Me työntekijät haluamme rohkaista luterilaisuuteen kuuluvan yleisen pappeuden perusteella seurakuntalaisten vastuunottoa toiminnasta, mutta palaute puhuu myös päinvastaisesta tarpeesta: ihmiset haluaisivat keskustella säännöllisesti juuri tehtäväänsä koulutetun kirkon työntekijän kanssa.

Tähän toiveeseen ja tarpeeseen meidän täytyy yrittää seurakunnissa vastata, vaikka resurssit ovat rajalliset. Täytyy lähteä liikkeelle, ihmisten ilmoille, sinne missä ihmiset jo valmiiksi ovat. Tunnekokemus syntyy usein kohtaamisessa, jossa ihminen tulee nähdyksi.

Kohtaamisessa on aina riskinsä, sillä se voi herättää myös negatiivisia tunteita. Silti kohtaamisia ei pidä pelätä. Meidän tulee asettaa itsemme alttiiksi uusille ihmisille uusissa ympäristöissä ja luottaa siihen, että kirkolla ja sen sanomalla on edelleen merkitystä.

Haluaisin sanoa jokaiselle: sanoma Kristuksen armosta, Jumalan rakkaudesta ja Pyhän Hengen vaikutuksesta on edelleen ajankohtainen. Se kuuluu jokaiselle ihmiselle! Lähdetään siis rohkeasti liikkeelle!

Julkaistu Sana -lehdessä blogissa 2.5.2019