Poikkeuksellisuuden harhasta ja vapauden voimasta

29.03.2019

Luin lomalla Martin Luther Kingin elämänkerran. Ensimmäisen kerran luin sen 1980-luvulla. Kirja teki minuun suuren vaikutuksen ja vaikutti omalta osaltaan siihen, että päädyin myöhemmin opiskelemaan teologiaa. Huomioni kiinnittyi kirjassa tällä kertaa eri kohtiin kuin aikaisemmin.

Kingin elämä oli monin tavoin poikkeuksellinen, ja niin oli aikakin. Väheksymättä yhtään hänen saavutuksiaan, oikeastaan päinvastoin, voidaan kuitenkin nykyään katsoa, että juuri aikakausi teki hänestä sen, mistä hänet tunnemme. Historian isoissa murroskohdissa nousevat esiin poikkeukselliset yksilöt. Poikkeuksellinen aika synnyttää poikkeuksellisia ihmisiä. Heitä, jotka jäävät historiaan.

Historian saatossa on ollut lukuisia vaiheita, jolloin me ihmiset olemme pyrkineet kohti parempaa elämää. Kohti vapautta. Oikeastaan vasta viime vuosikymmeninä Suomessa on saavutettu sellainen elintaso ja hyvinvointi, joisa kansallinen kertomus ei ole enää pelkästään hengissä selviytymistä. Nykyisessäkin Suomessa on paljon heitä, joilla ei mene hyvin, mutta suurimmalla osalla menee. Jeesuksen aikalaiset eivät voineet edes kuvitella tällaista hyvinvointia ja näin toimivaa yhteiskuntaa jossa me saamme elää.

Kristillinen perustarina on tarina vankeudesta vapauteen, kärsimyksestä iloon. Se on tarina pimeyden keskelle laskeutuvasta valosta, toivosta. Kristityille tuo valo, toivo ja vapautus on Kristus. Ajassa ja yhteiskunnassa, jossa on valinnut yhteiskunnallinen pimeys ja toivottomuus, kuten 1960-luvun Pohjois-Amerikassa, kristinuskon sanoma vapaudesta oli radikaalin voimakas ja konkreettinen. Mitä synkempi aika, sen konkreettisempi ja tarvitumpi on kristinuskon sanoma.

Miten on oman aikamme Suomessa? Elämme materiaalisessa paratiisissa. Elämme maassa, jollaisesta vain harva tässä maailmassa pääsee nauttimaan, historiasta puhumattakaan. Saamme olla kiitollisia menneille sukupolville tästä kaikesta. Kiitos myös Jumalalle varjeluksesta maatamme kohtaan.

Kun elämä muodostuu liian hyväksi ja helpoksi, voi itsekkyyden saatana hiipiä sieluumme. Voimme alkaa kuvitella itsemme liikoja, toisten kustannuksella. Tällaisesta itsekkyyden asenneilmastosta on jo merkkejä, kun katselee maailman menoa. Aikamme synnyttää helposti älyllistä velttoutta, laiskuutta ja välinpitämättömyyttä kanssaihmisiä ja maailmaa kohtaan. Entä me kristityt, miten toimimme tässä ajassa? Tämän ajan ja itsekkyyden ongelmat koskevat aivan yhtä lailla meitä.

Meiltä länsimaisilta nykyihmisiltä puuttuu suuri tarina, johon liittyä. Se suuri yhteiskunnallinen vääryys, jonka puolesta toimia ja laittaa itsensä likoon. Tämä todellisuus voi saada ihmiset turhautumaan, sillä meillä on sisäsyntyinen halu toimia ja ottaa osaa merkityksellisiin asioihin. Tässä ajassa pienistä asioista kasvaa suuria. Syntyy helposti kiistelyä siitä, kuka on eniten oikeassa tai väärässä. Sanat ja äänenpainot voimistuvat. Tämän voi varmaan jokainen havaita sosiaalisessa mediassa tai yleisessä keskusteluilmapiirissä.

Yhteisen hyvän ja vapauden sijaan fokus keskittyy tällä hetkellä erittäin usein itseen ja itse jaettuun oikeuteen tai omaan, henkilökohtaiseen lakiin. Hyvinvoinnin aika, viestinnän ja elämän eri mahdollisuudet voivat saada meidät ajattelemaan itsemme hyvinkin poikkeuksellisina yksilöinä. Moni pyrkii kovasti olemaan erityinen. Hätkähdyttämään, olemaan oikeassa, näkemään vääryyden monissa asioissa, olemaan sankari. Teemme tässä ajassa itsemme tärkeämmiksi kuin oikeastaan olemme. Samalla reagoimme herkästi muiden olemiseen ja puutumme pienimpäänkin erehdykseen, jotta voimme osoittaa olevamme poikkeuksellisen tärkeitä ja hyviä ihmisiä. Muiden yläpuolella, ainoita vapahdettuja, valittua kansaa. Näin ei kuitenkaan useinkaan ole, vaan monesti kyse on harhakuvitelmasta.

Kiistely, oikeassa olemisen halu ja eripuran lietsominen näkyvät myös kirkossa. Kovin helposti näemme toistemme virheitä ja ilakoimme niistä, jopa ihastumme omaan vahingoniloomme ja haluamme saada kyseistä tunnetta lisää. Ilkeilystä on tullut hyve. Toisen ihmisen näkeminen vihollisena eikä lähimmäisenä tai oman edun häikäilemätön tavoittelu muiden kustannuksella on kuitenkin syntiä.

Pitää kuitenkin havahtua omaan syntisyyteen, jotta ymmärtää tarvitsevansa Kristusta, sillä me kaikki olemme syntisiä. Pitää ymmärtää olevansa itsekin väärässä, jotta voi kaivata vapahdusta. Pitää ymmärtää elävänsä itsekin pimeydessä, jotta voi kaivata valoa. Kristinuskon merkityksellisyyden vahvistuminen tässä ajassa ei lähde toiveajattelusta vaan itsestä. Omasta itseymmärryksestä, johon tarvitsee vapautusta, jonka Kristus antaa. Sen jälkeen kykenee katsomaan toista ihmistä kuten itseään. Yhtä rikkinäisenä ja vapautusta kaipaavana. Lähimmäisenä.

Kristittynä eläminen ei tapahdu jossakin tarinassa Raamatussa, vaan tässä ja nyt, arkisessa elämässä. Velvollisuutemme on havahtua omaan sisäiseen pimeyteemme ja ottaa vastaan Kristuksen rauha. Sellainen rauha, että voimme nähdä toinen toisemme samanarvoisina. Jumalan lapsina ja luotuina. Samanmielisyyteen tai samanlaisuuteen ei tarvitse pyrkiä, vaan kunnioittavaan vuorovaikutukseen. Sitä kutsutaan lähimmäisenrakkaudeksi.

Kristinusko on edelleen, myös hyvinvointivaltiossa, vapauden uskonto. Kristus on lunastanut meidät ja kaikki muut ihmiset vapaiksi Kuoleman ja synnin vallasta. Vapaus tarkoittaa sitä, että meillä on mahdollisuus nähdä jokainen ihminen mahdollisuutena, ei uhkana. Yhdessä voimme tehdä hyvää ja vahvemmin muuttaa maailmaa.

Julkaistu Sana -lehden blogissa 29.3.2019